60-luvun loppupuolella yhteiskunta, muoti ja musiikkityylit muuttuivat kiivaaseen tahtiin. Beatistä kehittyy folkin kautta psykedeliaa, hippimusiikkia, progea. Bändejä syntyy ja kuolee, muusikot yrittävät parhaansa mukaan pysyä vauhdissa mukana. Tommie Mansfield veti johdonmukaisesti omaa linjaansa, tyylisuunnista piittaamatta.

Suomalaisen rockin tietosanakirjassa todetaan, että 60-luvun lopulla ei Suomessa juuri yksikään bändi soittanut rock & rollia. Jussi Raittinen sai noihin aikoihin idean perustaa juuri tuollaisen bändin. Soolokitaristinsa mukaan nimetty bändi oli yksinkertaisesti Tommie Mansfield Group.

Raittisen ja Mansfieldin lisäksi kokoonpanoon kuuluivat Antero Jakoila, Hillel Tokazier ja Pertti Kilpeläinen. Hommaan lähdettiin suurempia treenaamatta. Olennainen osa esitystä oli Tommien huima lavashow. Parin vuoden olemassaolonsa aikana keikkoja oli melko lailla. Tämä jakso onkin Mansfieldin toinen pidempi vakituinen soittorupeama oikeassa orkesterisssa joka tekee oikeita keikkoja.

Raittisen kontaktit Tommieen vähenivät vuoden 1972 jälkeen. Tommie oli kadottanut rock-kipinänsä Lloyd Greeniin tutustuttuaan ja olisi sittemmin halunnut soittaa vain countrya ja sitäkin mieluummin vain steel-kitaralla.
Kolmas Mansfieldin kunnollinen bänditoiminta sijoittuu vahvasti Turkuun, osin päällekkäisenä Tommie Mansfield Groupin kanssa.

 

Olli Pellikka ja Kari Purssila olivat perustamassa Turkuun Nuorison tiedotuskeskusta, jonka tehtävänä oli antaa turkulaisille nuorille kaikenlaista tietoa ja valistusta eri elämänaloilta. Tiedotuskeskus sijaitsi puutalossa, Uudenmaankatu 15:ssä. Osoitteesta syntyi nimi uudelle turkulaiselle kokoonpanolle, jonka yhdeksi kitaristiksi hommattiin Tommie Mansfield.
Uudenmaankatu 15:n ohjelmisto oli muutakin kuin perinteistä rock & rollia. Taiteellisilta ja muilta ristiriidoilta Mansfieldin kanssa ei voinut välttyä.

Jorma Granberg:
”Tommie oli järjestäny jo ennen keikkaa viis-kuus kohtausta, et hän lähtee kotti, et hän ei soita tommosten saatanan kommunistien kans. Hän on oikeusvaltion mies Texasist, et hän ampuu saatana kutin päähän tommosil (naurua). Siin oli kyl se, et vaik sillon oli aika nuori gossi, ni kyl tajus, et täs ollaan jonku sortin legendan kans kyl tekemisis.”
Uudenmaankatu 15:n aikoihin Tommien raisu lavashowkin pääsi oikeuksiinsa.

Kari Purssila:
”Oisko nyt ollut Johnny B. Goode meneillään…Olin siin itte aika vauhdissa niinkun koko bändiki. Kesken kaiken tän soittamisen hurmion mä satuin katsomaan takavasemmalle ja huomasin, et Mansfield on jollain tavalla päässy tällasen ison konserttiflyygelin päälle ja rokkaa siel täysillä. Siin ei ollut edes muistaakseni mitään pianotuolii, et täydellinen mysteeri, miten tää pieni kaponen mies on päässy sen flyygelin päälle rokkaamaan.”
Ennen kaikkea kuitenkin Tommie soitto oli tässä vaiheessa parhaassa kuosissaan.

Kari Purssila:
”Oikeastaan se hurmioituiminen oli ihan olennaista Tommiessa, eikä ainoastaan sillon, kun oli kysymys tällasesta spektaakkelimaista jutusta, jossa flyygelin päällä jorattiin, vaan sillonkin kun vaan meni sen kämpille jammailemaan ja soiteltiin vaan siellä iltasin. Tommiessa tapahtu sellanen, et se alko vajota hurmioon. Sil oli silmät kiinni ja sielt alko tulla sellasta hyrinää ja muminaa ja se koko mies alko soida.”

 

 

Etusivulle

Jarkko Laine:
”Hän jäi, paitsi villin lännen hattuns, ni tän kitarasuhtyeensa ansiosta ikuisesti mun mieleeni. Mä nimittäin mietin sitä pitkään, et mitä hän tarkotti, kun hän sanoi, et sä pystyt repimään kitarasta... Hän sanoi, et kitara, jota Johann Sebastian Bach ei edes ymmärtäny, on maailmanhistorian suurin soitin. Et ku sä kitarasta pystyt repimään, ni kaikki kalpenee sen rinnal.”

THE RIVER OF NO RETURN
Soittiko Tommie Mansfield siivet selässään hurmiossa vai oliko hän arvaamaton hetken lapsi joka kiukunpuuskassaan sai soiton kuulostamaan alkeelliselta räpellykseltä. Vastaus on kaiketi: Kyllä.

Kari Purssila:
”Tommie oli niinku iso lapsi, tavallaan. Kyl sen kans toimeen tuli ja sil oli näkemyksii ja ajatuksii paljon. Ne ei ollut välttämättä poliittisesti korrekteja eikä muutenkaan korrekteja, mut se oli jotenki niinku hulppee tyyppi ja näky sopivan tähän meidän porukkaan. Se oli tommonen niinku originaali Johnny B. Goode, et jos sellasta nyt Suomessa on, niin tässä se on!”
Tommie Mansfield kuoli puhjenneeseen mahahaavaan asunnollaan 20. heinäkuuta 1981.

Folk & Country –lehti kirjoitti vuonna 83:
”Näin Suomi menetti ainoan todellisen cowboynsa, miehen, joka todella eli osansa – ei vain näytellyt sitä.”